Se oli tammikuuta, kun teimme Mairen kanssa päätöksen. Halusimme nähdä James Marstersin, mieluiten mahdollisimman äkkiä ja helposti. Onneksemme herra Marsters osallistuu ahkerasti erilaisiin fanitapahtumiin, näyttelihän hän kulttimaineen saavuttaneissa Buffy ja Angel -telkkarisarjoissa. Totesimme, että helpoimmalla pääsisimme jos matkustaisimme Walesiin. Wrexhamin kaupungissa järjestettäisiin huhtikuussa comic con.
Aluksi ajatus tuntui naurettavalta. Mitä me tekisimme siellä nörttien joukossa, jossakin kylänpahasessa? Emme olleet koskaan kuulleetkaan Wrexhamista. Googletin ja sain selville, että Wrexham on yliopistokaupunki. Itse asiassa comic con tultaisiin järjestämään nimenomaan yliopiston tiloissa. Selvitettyämme asiaa tajusimme, että yksinkertaisin tapa matkustaa Wrexhamiin olisi lentää Manchesteriin. Rakas ja tuttu lentokenttä kolmen vuoden takaa! Lentokentältä pääkallopaikalle pääsisi kätevästi bussilla.
Kävimme siis tuumasta toimeen. Maire oli niin ystävällinen, että maksoi minun lentoni ja VIP-lippuni tapahtumaan. Kyseessä oli kuitenkin hänen ideansa ja intohimonsa. Minä puolestani kustansin hotellin ja otin kontolleni kaikki käytännön järjestelyt. Ne alkavat sujua minulta jo rutiinilla. Olemmehan matkustelleet jo paljon, mitä kummallisimpiin paikkoihin. Wrexham vaikutti kuitenkin tähän asti hulluimmalta matkakohteelta.
Talvi meni ihan hujahduksessa reissua odotellen ja suunnitellen. Vihdoin koitti h-hetki, huhtikuun toiseksi viimeinen viikko! Jotta matkasta ei olisi puuttunut jännitystä, onnistuin saamaan jonkinmoisen pissatulehduksen juuri samalla viikolla. Kävin vielä päivää ennen lähtöä labrassa ja sain onneksi antibioottireseptin mukaan. Hain sen vielä äkkiä Kampin apteekista. Sitten matkamme lentokentälle saattoi alkaa!
Olimme saaneet tekstiviestin, että kentälle kannattaa saapua ajoissa ruuhkien takia. Mitä vielä, kaikki sujui kuin rasvattu ja taisimme olla porttien toisella puolella ennätysajassa. Emme kuitenkaan olleet paikalla liian aikaisin. Ehdimme odotellessa juoda kahvit Starbucksissa ja sitten pääsimmekin jo koneeseen. Finnairin lento oli jälleen halvin ja kätevin. Eikä Manchesteriin todellakaan ole pitkä lentomatka, vähän yli kaksi tuntia. Muistelin jostain syystä neljää tuntia ja ilahduin positiivisesti, kun matka osoittautuikin lyhyemmäksi :D
Mansessa meillä oli pari tuntia aikaa tapettavana ennen Wrexhamin bussin lähtöä. Onneksi se saapui paikalle ajoissa. Bussissa oli meidän lisäksemme vain kourallinen matkustajia, joista osa oli suomalaisia. He jäivät pois Chesterin kaupungissa, jonka kautta mekin palaisimme lentokentälle maanantaina. Illalla oli vielä hetken valoisaa, joten bongailimme bussin ikkunoista lampaita ja lehmiä <3 Maisemat olivat ihanan vehreitä. Rakastan brittiläistä maaseutua!
Huomasimme olevamme Walesin puolella, kun tienviittoihin rupesi ilmestymään kymrinkielisiä paikannimiä. Siinä on kyllä kiehtova kieli! Wrexham oli matkan päätepysäkki ja saapuessamme pimeys oli ehtinyt laskeutua. Nyt piti yrittää löytää hotellille. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Wrexhamin keskusta oli varsinainen Haminan kaupunki: palasimme jatkuvasti siihen kohtaan, mistä lähdimme kävelemään. Lopulta kysyin neuvoa ja löysimme kuin löysimmekin perille.
Hotellimme The Lemon Tree osoittautui sympaattiseksi ja kodikkaaksi. Vaikka hotelli toimii myös ravintolana (tai päinvastoin?), örvellys loisti poissaolollaan. Musiikki kyllä soi, mutta korvatulpat blokkasivat äänen tehokkaasti. Olimme reissaamisen jälkeen aivan tööt, joten kävimme melkein heti unten maille.
Lauantaina heräsimme jo reippaasti ennen kellonsoittoa, kiitos aikaeron. Menimmekin samantien syömään. Aamiainen kuului hintaan ja se tarjoiltiin ravintolan puolella. Seisovassa pöydässä oli tarjolla aamiaismuroja, mysliä ja vastaavaa, mutta saimme valita listalta myös lämpimiä ruokia. Vaihtoehtoina oli eri tavoilla valmistettuja munia, pekonia, paahtoleipää ja kaurapuuroa. Teetä ja kahvia tarjoiltiin toki myös.
Syöminen tuntui kuitenkin hieman pakkopullalta. Ajatuksemme olivat jo pian alkavassa comic conissa. Olin tulostanut meille kartan, mutta sitä ei tarvittu. Seurasimme vain cosplay-asuihin pukeutuneita tyyppejä ja tadaa: perillä oltiin! :D Minun surkea suuntavaistoni olisikin johdattanut meidät täysin päinvastaiseen suuntaan... Olisi kyllä kätevää osata tulkita karttoja.
Tapahtumapaikkana toimiva Glyndwr University sijaitsi noin puolentoista kilometrin päässä hotelliltamme. Yliopiston piha oli tupaten täynnä jonottavia ihmisiä. Ovet eivät siis olleetkaan vielä avautuneet, vaikka niiden olisi pitänyt. Minun kävi sääliksi "Early bird" -lipun ostaneita ihmisiä, sillä heidän olisi kuulunut päästä sisälle ennen muita. Nyt hekin joutuivat jonottamaan muiden lailla. Me VIP:t saimme kylläkin vain marssia ovista sisään. Sisällä saimme VIP-passit kaulaamme ja kassilliset oheiskrääsää. Näiden ohella meillä oli oikeus mennä jonojen ohi KAIKKIALLE, kuten nimmarijonoissa ja yhteiskuvissa. VIP-paketti sisälsi myös kaksi ilmaista yhteiskuvasessiota (muuten niistä olisi täytynyt maksaa erikseen) ja oikeuden päästä eturiviin paneelikeskusteluissa.
Inhoan jonossa pönöttämistä, joten jo sen takia olin VIP-passistani äärettömän kiitollinen. Jonot olivatkin koko ajan erittäin pitkiä! Ilmeisesti Wales Comic Con teki yleisöennätyksensä. Jos meillä ei olisi ollut VIP-passeja, aikamme olisi kulunut lähinnä jonottamiseen. Se olisi ollut ajanhukkaa. Kiitän siis vielä kerran Mairea tästä satsauksesta <3
Glyndwr University koostui useammasta rakennuksesta, joihin tapahtuma oli jakautunut. Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi piha-alueella oleviin pöllöihin. Niitä pääsi pitelemään kädessään ja paijaamaan, kun lahjoitti muutaman kolikon Owl Sanctuaryn hyväksi. Mitäpä en olisi tehnyt hyväntekeväisyyden (ja pöllöjen rapsutuksen) puolesta! Kävimme kojulla muutamaankin kertaan ja pääsin paijaamaan montaa eri pöllöä. Melkein kuin olisin ollut Harry Potterin maailmassa :D
Seuraavaksi Maire innostui: Täällä jossain on Tardis! Tiesin sen verran, että kyseessä on sininen laatikko Doctor Who -sarjasta. Minulle Doctor Who oli vielä siinä vaiheessa tuntematonta maaperää. En suoraan sanottuna ihan tajunnut, mikä siinä Tardiksessa oli niin ihmeellistä. Aloin kuitenkin huomata, että jokin Tardiksessa veti ihmisiä puoleensa. Kävimme siellä useampaan otteeseen ja AINA Tardiksen luona oli ihmisiä poseeraamassa. Toki minäkin siihen menin, vaikka en kokenut ihan kuuluvani kohderyhmään :D
Reissun jälkeen päätin antaa Doctor Wholle tilaisuuden, kun niin moni tuntuu sitä fanittavan. Lopputulos: Olen ihan koukussa ja haluaisin vain katsoa lisää! Ymmärrän nyt täysin, miksi Tardis oli niin suosittu vetonaula. Tapahtumassa esillä ollut Tardis on myös oikeasti ollut mukana jossakin Doctor Who -jaksossa. Haluan uskoa, että David Tennant on ollut tuon saman kopin sisällä ;)
Tardistelun jälkeen otimme härkää sarvista ja lähdimme etsimään Buffy-hallia. James Marsters ja Amber Benson (Buffy-sarjan Tara) jakoivat siellä nimikirjoituksia. Emme meinanneet löytää koko paikkaa, mutta ystävällinen infotyöntekijä opasti meidät sinne kädestä pitäen. Täytyy kehua jälleen brittejä, kohteliasta ja miellyttävää porukkaa! <3 Suomalaiset voisivat oikeasti ottaa oppia...
Seisoimme hetken jonossa, kunnes tajusin, että eihän meidän tarvitse. Mehän olemme VIP! Saimme siis ohitella ihmisiä jonossa. Nöyrälle suomalaiselle se tuntui oudolta, vaikka olimme siis maksaneet tästä etuoikeudesta. Maire jännitti Jamesin tapaamista, olihan tämä ollut nimenomaan hänen unelmansa. Annoinkin Mairen mennä nimmarijonoon ensin. Mairella oli mukana signeerattavaksi "Moonshot"-elokuva, jossa James näyttelee. Minä ostin hienon valokuvan nimmaroitavaksi.
Nimmarit eivät suinkaan olleet ilmaisia edes meille, vaan maksoivat 20 puntaa. Sillä hinnalla pääsi kuitenkin myös oikeasti juttelemaan Jamesin kanssa. Hän oli todella huomaavainen fanejaan kohtaan: Kätteli, jutusteli ja antoi aikaansa. James jaksoi oikeasti tehdä siitä hetkestä mieleenpainuvan jokaiselle fanilleen. Hurmaava mies! <3 Kävimme vielä seuraavana päivänäkin Jamesin juttusilla. Luonnollisesti otimme myös yhteiskuvamme hänen kanssaan :D Ensimmäinen kuvani epäonnistui, joten siksikin halusin hänen kanssaan valokuvattavaksi uudestaan.
Seuraavaksi metsästimme nimmarin ystävällemme, joka on kova Lord of the Rings -fani. Paikan päällä oli nimittäin eräs leffatrilogian hobiteista, Pippiniä näytellyt Billy Boyd. Keksimme, että Billy Boydin nimikirjoitus olisi mitä täydellisin synttärilahja ystävällemme. Asetuimme siis jonon jatkeeksi. Meille tultiin kuitenkin sanomaan, että jono on niin pitkä, ettei siinä kannata seistä. Sain vuoronumeron, jonka huutamisen jälkeen pääsinkin melkein heti Billy Boydin juttusille. Ymmärrän täysin, miksi hänet oltiin valittu esittämään hobittia. Erittäin pienikokoinen mies :D Ystävällinen toki myös.
Paikalla oli toki muitakin tv:stä tuttuja kasvoja, mutta ei ketään yhtä tunnettuja kuten James, Amber tai Billy. Lähinnä sellaisia sivuosissa esiintyneitä näyttelijöitä sarjoista Game of Thrones, Once Upon A Time, Torchwood ja mitähän vielä... Ei kuitenkaan mitään A-luokan julkimoita.
Hauskaa oli myös bongata faneja, jotka olivat tosissaan panostaneet pukuihinsa. Oli Freddie Kruegeria, Chewbaccaa, Alieneja, monia eri Tohtoreita, Star Trek -hahmoja... Taivas vain oli rajana! Alkoi melkein harmittaa, kun itse olin niin arkisesti pukeutunut. Toisaalta olen harvoin tuntenut itseni niin normaaliksi kuin tuolla :D
Sen sijaan tunsin olevani comic conissa ihan kotonani. Turha sitä kieltää: olen nörtti ja ylpeä siitä! Fanitan monia tv-sarjoja, innostun vanhoista Nintendo-peleistä, ryntäsin ensimmäisten joukossa paneelikeskusteluun... Comic con osoittautui täysin oikeaksi paikaksi meille. En pidä sitä lainkaan mahdottomana, ettenkö voisi osallistua toistekin ^_^
Paneelikeskustelut olivat muuten aivan loistavaa viihdettä! Kävimme luonnollisesti kuuntelemassa molempina päivinä Buffy-keskustelut, sekä Once Upon A Time ja Doctor Who -aiheiset paneelit. Valtava auditorio oli tupaten täynnä ihmisiä. Veikkaan, että tuo Tohtori-keskustelu oli omiaan lisäämään kiinnostustani tv-sarjaa kohtaan. Mukana oli kaksi vanhaa Tohtoria, joista erityisesti Sylvester McCoy oli hulvaton :D Sylvester heitti sellaista läppää, että siinä jäävät kaiken maailman samihedbergit ja muut mukahauskat koomikot toiseksi.
Myös James Marsters ja Amber Benson olivat viihdyttäviä. Heillä oli keskenään mahtava kemia. James on kova hölisemään, niin kova ettei Amber-parka aina saanut suunvuoroa. Aika meni aivan siivillä heidän juttuja kuunnellessaan :D Olisin voinut istua auditorion mukavalla penkillä vaikka koko päivän kuuntelemassa Jamesin horinoita ja Amberin repeilyjä. Ei haitannut, vaikka James kertoikin samoja tarinoita molempina päivinä :D
Mitä olisi ollut visiitti Brittein saarille ilman fish and chips -annosta? Comic conista saattoi luonnollisesti ostaa myös syötävää, jotka olivat toinen toistaan epäterveellisempiä. Tosin emme me olleetkaan tulleet mihinkään fitness-messuille ;) Täytyy sanoa, että kala oli hyvää, mutta yllättävän mautonta. Siinä maistui lähinnä rasva. Olikohan kokki unohtanut mausteeet? Annos ei vetänyt vertoja Liverpoolissa syömälleni.
Kulinaristinen puoli oli muutenkin vähän hakusessa Wrexhamissa. Lauantai-iltana kaupungilla oli vain McDonald's enää avoinna. Sinne siis. Sunnuntaina taas ruokailimme hotellimme ravintolassa. Ruoka oli muuten hyvää, mutta saamani kana oli raakaa. Tarjoilijatyttö suhtautui huomautukseeni ihmeen nihkeästi, eikä suostunut uskomaan että kana ei ollut kypsää... Satun kyllä tietämään, miltä raaka kana näyttää. No, se oli ainut huono kokemukseni asiakaspalvelusta tuolla. En tuomitse vain yhden kokemattoman tytönhupakon takia koko kansakuntaa :D
Mitä olisi matka ilman shoppailua? Wrexhamissa sattui olemaan lempivaatekauppani Primark, jonne ryntäsimme heti kun comic con oli taputeltu. Shoppasin tällä kertaa yllättävän maltillisesti, mutta Primark on niitä harvoja kauppoja, joissa minultakin karkaa mopo. Harmi, ettei Suomessa ole Primarkia. Tosin olisin jo vararikossa, jos meiltäpäin löytyisi Primark. Ehkä talouden kannalta parempi näin!
Wrexhamissa on yhteensä yli 60 000 asukasta, mutta keskustassa liikkuessa sitä oli vaikea uskoa. Iltaisin kaupunki autioitui, vaikka oli siis viikonloppu. En tiedä, missä Wrexhamin "menomestat" sijaitsivat, mutta eivät ilmeisesti niillä kulmilla, missä me satuimme liikkumaan. Kävimme lauantaina ja sunnuntaina iltakävelyillä kaupungilla. Keskusta oli äkkiä koluttu, joten lähdimme vähän sen ulkopuolelle seikkailemaan. Rakastuin idyllisiin maisemiin!
Maanantaiaamuna koitti paluumatka takaisin Suomeen. Tällä kertaa emme päässeet suoralla bussikyydillä lentokentälle, vaan jouduimme tosiaan köröttelemään paikallisbussilla Englannin puolelle Chesteriin. Sieltä hyppäsimme pitkän matkan bussiin, joka vei meidät Manchesteriin. Paikallisbussimatka oli kyllä elämys jo itsessään. Kaikki pysäkit kuulutettiin sekä englanniksi että kymriksi. Oli hauskaa kuunnella, miten paikan nimet lausuttiin kymrin kielellä. Emme kuulleet kenenkään kyllä puhuvan kymriä reissumme aikana. Kieli oli läsnä ainoastaan kylteissä ja nimissä. Myönnän, että niille tuli vähän naureskeltuakin :D
Kotimatka sujui flunssaisen väsyneissä meiningeissa. Saimme onneksi yöpyä Helsingissä ystäväni luona, koska olimme niin myöhään perillä. Tiistaina kotiuduttuani rojahdin sängynpohjalle, enkä noussut sieltä seuraavaan viikkoon. Syytän walesilaispöpöjä :D Olen kyllä kolmen viime reissun jälkeen sairastunut, joten ehkä vastustuskyvyssäni olisi parantamisen varaa.
Tätä tekstiä kirjoittaessa rupesin ikävöimään Walesiin ja comic coniin. Tämä oli oikeasti yksi parhaista kokemuksistani ikinä! Wrexhamissa järjestettäisiin ensi syksynä jatkoa tälle comic conille. James Marsters on jo ilmoittautunut mukaan sinnekin ;) Pitäisikö laittaa Lotto vetämään?
